Kansanedustajille max. kolme kautta?

Vihreät haluavat kansanedustajille maksimissaan kolme kautta. Onko tässä mitään järkeä?

No on. Ja ei.

Toisaalta se takaisi, että eduskunnassa eivät samat vanhat naamat pyörisi pitämässä valtaa ikuisesti. Se takaisi myös sen, että politiikan kenttä uudistuisi tiuhemmassa tahdissa. Miten se vaikuttaisi äänestysinnokkuuteen? Sitä en tiedä. Veikkaan kuitenkin, että lisäisi äänestysintoa.

Tai sitten ei. Sehän voisi myös luoda ajatuksen, että mitään ei ehdi kuitenkaan tapahtua, ennen kuin tämänkin hyvän ehdokkaan täytyy poistua eduskunnasta.

Toisaalta politiikassa kokemus on ehdottoman hyvä asia. Joku kansanedustaja sanoi, että ensimmäinen kausi menee oikeastaan talon tapoja ja käytäntöjä opetellessa (koetin googletella, mutten löytänyt, kuka oli kyseessä ja missä yhteydessä hän sellaista jutteli), joten yksi kolmesta kaudesta olisi niin sanotusti turha.

Kokemus tuo rentoutta, kykyä kommunikoida, kyvykkyyttä olla esillä. Kokemus tuo rohkeutta ja uskallusta olla eri mieltä.

Toisaalta kokemus tuo myös tietotaitoa siitä, kuinka talon sisäiset valtasuhteet ja -pelit etenevät, ja se tuo tietotaitoa siitä, kuinka äänestäjiä ja kanssaedustajia manipuloidaan.

 

Huomattava on muuten se, että vaikka sopeutumiseläkepommilla nettipalstoilla pelotellaankin, ko. järjestelmästä on luovuttu. Nykyisin on käytössä sopeutumisraha, joka on täysin erilainen juttu. Sopeutumisrahaa maksetaan vain kolmen vuoden ajan ja niin edelleen.

 

En kykene näillä hetkillä muodostamaan virallista kantaa ehdotuksesta. Mitä mieltä Te olette? Enkö ole huomannut jotain pointtia? Oletko täysin eri mieltä jostain?

Lihavuudesta

Noin. Uutisoitiinhan Suomessakin, että on terveempää olla ylipainoinen ja urheilullinen kuin laiha ja laiska. Lihavuudesta paljon lukeneet ja aihetta tutkineethan tämän ovat tienneet jo pitkään, mutta suurelle yleisölle tätä ei ole käsittääkseni kerrottu aiemmin. Miksi? Sitä voi vain aavistella, mutta laihdutus”lääkkeiden” miljardibisnes liittynee asiaan jotenkin.

Fakta on se, että huonot elämäntavat ovat suurempi riski kuin lihavuus. Sen voi päätellä paitsi tästä tutkimuksesta, myös monista niistä, joissa lihavuus liitetään riskitekijöihin. Ai kuinka? Tutkimuksen esittelyssä käytetään sanaparia ”lihavuus ja huonot elämäntavat”, kun taas itse tutkimuksessa rinnastetaan huonot elämäntavat sairastumiseen. Näin useasti.

Huonot elämäntavat eivät johda automaattisesti lihavuuteen. Jokainen yksilö kuluttaa kaloreita eri tavoin, jokainen yksilö lihoo ja laihtuu eri tavoin.

Tärkeää olisi tunnistaa ja tiedostaa, että on olemassa luonnostaan lihavia. Kukaan ei enää kiellä luonnostaan laihojen olemassaolon – miksi luonnostaan lihavien olemassaolo on niin suuri tabu? Koska laihdutuslääkebisnes.

 

Olen itse lihava. Painan reilusti yli sata kiloa, painoindeksini on yli 40. Tämä siitä huolimatta, että syön terveellisesti ja liikun melkeinpä joka päivä pari tuntia. Kuntopyöräilyä, koiran kanssa lenkkeilyä, lihaskuntoa… Isäni oli lihava. Isäni äiti oli lihava. Siitä taapäin en tiedä.

Surullisenkuuluisasta maitomainoksesta – ja naudoista

Valion maitomainos puhuttaa kansaa. Jälleen kerran en voi puhua kuin omista kokemuksistani, sillä en tiedä, onko olemassa minkäänlaista tutkimusta siitä, miten karjatilojen isännät ja emännät karjaansa suhtautuvat. Kuitenkin, siirrytään asiaan.

 

Suurin ongelma tuntuu olevan se, että mainoksessa Heikki Paasonen väittää karjatiloilla ihmisten suhtautuvan eläimiin kuin perheenjäseniin. Siis joidenkin mielestä väittää, minun mielestäni toteaa. Sillä kokemusteni mukaan tämä on fakta.

 

Meillä kotona jokaisella naudalla oli nimi (meillä oli aluksi lihakarjaa, sitten siirryttiin maitotalouteen). Meillä oli sonnivasikka nimeltä Sauron, lehmä nimeltä Hermione ja niin edelleen. Yleensä nimet tulivat populaarikulttuurista, sillä se oli helpompaa (ja, totta kai, hauskempaakin) kuin nimilistojen selaaminen. Olisihan Isildur-niminen sonni hauskempi laittaa siitoskäyttöön kuin Ilpo! Yhtään Ilpoja väheksymättä.

 

Mutta jokaisella oli nimi. Jokainen oli ystävä. Jokaisen kuolema oli traaginen, kuin ystävän kuolema. Kyllä, ystävistäkin on joskus luovuttava, ja se on maatalouden kylmä fakta. Olisi taloudellisesti kestämätöntä makuuttaa jokainen nauta navetassa luonnolliseen kuolemaansa saakka (tai vaikka pistää sinne niitylle käyskentelemään). Sille ei voi mitään. Maitoa ikänsä tuottanut lehmä on elänyt pitkän elämän siinä vaiheessa, kun se vihdoin pääsee lepoon.

 

Jokaisella naudalla on paikkansa karjatilallisen sydämessä, uskokaa pois. Jokainen pieni vasikka vie kappaleen sydäntä syntyessään. Jokainen tavalla tai toisella menehtyvä – oli syy sitten poikimahalvaus, ikä, lihoiksi pistäminen, muu sairaus, tai vaikkapa karhu – tuo surua.

 

Mutta karjatilallisella ei ole varaa niinsanotusti hempeillä, ei edes näiden eläinystävien kanssa. Karjatilallinen on ajettu niin ahtaalle, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin kustannustehokkaasti hankkiutua eroon taloudellisesti kannattamattomista eläimistä. Olisihan se hienoa ja kaunista pitää sitä lehmää senkin jälkeen, kun se lakkaa tuottamasta maitoa, mutta sula mahdottomuus nykytilanteessa.

 

Ja sitten meinaavat vielä vähentää maataloustukia! Niistä kirjoitan myöhemmin lisää.

Sosiaaliturvasta

Aleksi-Erik Tolvanen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan melko kylmää tekstiä sosiaaliturvasta.

 

Tolvasen bloggauksen suurin ongelma lienee kirjoittajan ikä. Olen aiemmin kritisoinut ”ikärasismia” kovinkin sanoin (en tosin tässä blogissa), mutta tässä tapauksessa iän perusteella kritisoiminen on oikea veto. Tekstistä kuultaa läpi lukioikäisyys: siis se aika, kun kaikki on yksinkertaista, loogista ja simppeliä alusta loppuun.

 

Tolvanen ei tiedosta sitä, että moraalinen itsestäänselvyys ei tarkoita jonkin asian toteutumista. Tolvanen (typotin muuten ”Tolvana”, merkki jostakin?) ei huomioi sitä, että suuri osa ihmisistä ei tahtoisi veroista eroon päästyään antaa senttiäkään pois. Veroviha on mitä on – kuinka ihmiset sitten avustaisivat vapaaehtoisesti ”heikompaa ainesta”, lainatakseni Tolvasen puoluetoveri Saul Schubakin lyhyttä ja ytimekästä kuvausta ihmisryhmästä, johon itsekin kuulun?

 

Tolvanen on valitettavan idealistinen. Miehessä on potentiaalia, se on myönnettävä (hei, kuinka moni lukioikäinen kykenee muodostamaan tällaisen mielipiteen ja edes jotenkin perustelemaan sen?), mutta valitettavasti tällä hetkellä se jää potentiaaliksi. Tolvasen idealismi haittaa selkeää ajattelua. Toivoa (ja uskoa) sopii, että tulevaisuudessa Tolvasen idealismi karisee ja tilalle tulee elämänkokemus.

 

Minä en henkilökohtaisesti tahtoisi toimeentuloni jäävän kenenkään hyvän tahdon varaan. Ihmisten hyvä tahto ei tunnetusti riitä mihinkään. Joka perusteluita tahtoo, voi käydä avaamassa kirjakaupassa lukion historiankirjan. Onko siellä paljon ihmisten hyvää tahtoa?

 

Lapsilisistä vielä. Tolvanen kirjoittaa, että lapsilisä ottaa vastuuta lapsista pois vanhemmilta. Höpön löpön, sanon minä. Lapsilisä on tarpeellinen suurelle osalle lapsia hankkivista. Olen yksinhuoltajan lapsi itse (isäni kuoli, kun olin nuori), eikä minun elämänkokemukseni kanssa mahdu yksiin ajatus, että lapsilisä poistaisi vastuuta. Lapsilisä auttaa vastuun kantamisessa ja varmistaa, että lapsi saa parhaan mahdollisen elämän. Fakta on, että läheskään kaikki vanhemmat eivät ilman lapsilisää kykenisi huolehtimaan lapsistaan. Isäni kuollessa äidilleni jäi kolme alaikäistä lasta. Ei puhettakaan, että hän olisi ilman valtion apua kyennyt meistä huolehtimaan.

 

Lapsilisistä on tulossa oma postauksensa vielä.

Vähän lisää taustoja

Synnyin tammikuussa 1991 maanviljelijäperheeseen Pirkanmaalle. Olin kolmas lapsi, ensimmäinen tytär. Isäni kuoli, kun olin seitsemän; äitini meni uusiin naimisiin ja sai vuonna 2002 uuden miehensä kanssa lapsen, tyttären.

 

Minä masennuin tuona vuonna. Olin yksitoista, kun aloin viillellä.

 

Olin koko peruskouluajan sekä lukiosta kolme ensimmäistä vuotta jossain määrin koulukiusattu. Lukiossa tilanne helpotti hieman, ja viimeisen lukiovuoden olin rauhassa, turvassa, koska kiusaajani kävivät lukion kolmessa vuodessa, minä neljässä.

 

Nyt asun Kainuussa ja olen ollut puolitoista vuotta sairauslomalla psykoottisen masennuksen vuoksi. Olen siis kuntoutustuella tällä hetkellä.

 

Lääkitystäni muutettiin heinäkuun loppupuolella vuonna 2012. Siihen saakka söin SSRI-lääkkeitä, jotka näin suomeksi sanottuna tyhmensivät minua – veivät kognitiiviset kyvyt, luovuuden, tunteet, kaiken. Sen puolentoista vuoden ajan, jonka Sertralinia söin, olin tyhjä kuori. Sitten tapahtui lääkkeen vaihtaminen, ja yhtäkkiä aloin elää. Paraneminen alkoi. Aloin luoda. Ajatella

 

Siksi perustin tämän blogin. On aika kyseenalaistaa masentuneena ja SSRI-lääkkeiden vaikutusten alaisena lukkoon lyödyt mielipiteet. On aika pohtia ja kyseenalaistaa kaikki mielipiteet.

 

Yksi kerrrallaan käyn asioita läpi ja postailen pohdintojani tänne. Pyytäisin nöyrimmin kommentteja.